Pahimmat mahdolliset olosuhteet

Laji: Toko

Koira: Hoina 1v

Vetäjä: Omatoimitreeni

Paikka: Rauhallinen pyörätien pätkä, Turku

Hoinalla on paraikaa juoksu, minkä vuoksi se ei pääsekään ihan vielä aloittamaan kanssani treenejä ATT:llä ja Fina joutuu sitä tuurailemaan. Koska tänään meillä on ensimmäiset agilitytreenit täällä suunnalla ja Hoina joutuu jäämään siksi aikaa kotiin, kävin sen kanssa tekemässä pikkutokoa läheisellä pihakadulla. Olin ensin ajatellut meneväni pienelle hiekkakentälle, mutta se olikin varattu. En kuitenkaan osannut aavistaa, että joutuisimme tinkimään paitsi paikasta myös olosuhteista. Lähimmän talon pihalla oli nimittäin käynnissä jokin valtava työkone, joka kolisteli juuri sillä tavalla kuin silloin, kun Hoina säikähti pikkupentuna vastaavaa äkkinäistä rytinää. Hoina meni heti paniikkiin ja alkoi kauhoa hihnassaan poispäin. Olin jo ihan satavarma, että treeni-idea meni sen sileän tien.

Halusin kuitenkin ainakin yrittää ottaa kontrollin tilanteesta ja saada Hoinan tekemään edes jotakin. Niinpä menimme viereiselle pihatielle, jolta ei ollut suoraa näkyvyyttä masiinalle mutta joka oli silti aivan yhtä lähellä ääntä. Aloitin pienellä seuraamispätkällä ja kun se sujui, pidensin seuraamismatkaa ja koetin pitkästä aikaa jääviäkin. Tällä kertaa maahanmeno oli kuin salaman iskusta, kun taas seisomaan jääminen meni ensin makuuksi useaan otteeseen ennen kuin sain sen oikein. Lisäksi palatessani koiran sivulle se meni aina väkisinkin istumaan. Nostin Hoinan vaan takaisin seisomaan ja tein pienen kierroksen, jotta sain vapautettua sen suoraan seisomasta. Paikkamakuutakin tein ihan vain lyhyen pätkän, lyhyellä etäisyydellä - ihan vain nähdäkseni, pystyykö se pysymään paikoillaan ollenkaan pelon aiheuttajan jyllätessä aivan vieressä. Kyllähän se siinä pysyi, mutta näin selkeästi, että sillä oli täysi työ hillitä itsensä. Likka läähätti, luimisteli ja vilkuili koko ajan äänen suuntaan. Kehuin vain koko ajan ja vapautin vielä, kun se oli paikoillaan. Namipalkkauksen jälkeen revittelimme aina hihnan kanssa ja se toimi hyvin stressin purkaajana. On ylipäätään ihme, että Hoina pystyi kuuntelemaan käskyjäni ja palkkautumaan sekä nami- että lelupalkalla.

Olin jo lopettelemassa, mutta halusin tehdä loppuun vielä jotakin, mikä olisi Hoinan mielestä varmasti huippua. Päästin sen siis vapaaksi ja kierrätin sitä valopylväiden ja puistonpenkkien ympäri. Hetken se melkein unohtikin kaiken pelon kokonaan, mutta ahdistus palasi heti, kun lopetin pyörittelyn. Lähtiessämme kotia kohti Hoina kauhoi taas hihnassaan, joten mun kontrollini oli siinä vähän hukassa. Niinpä laitoin likan vielä kaikkein pahimpaan testiin juuri vapautuneella hiekkakentällä. Kenttä oli juuri työkonetta vastapäätä, ja asetin Hoinan istumaan selkä masiinaan päin ja käskin odottaa siinä. Itse kävelin kentän toiselle puolelle. Hoi meni maahan ennen kuin kutsuin sen luokseni, joten vapautin sen ja otin uudelleen. Loppuun saimme täydellisen luoksetulon ääristressitilanteessa ja lähdimme lelurevitellen pois paikalta. Siinä vaiheessa Hoina tuskin vilkaisikaan enää ääntä kohti - pikemminkin palkkailin loppumatkan vielä siivosta hihnakäyttäytymisestä, kun siihen kerrankin oli mahdollisuus. Me onnistuttiin täydellisesti - Hoina toimintakyvyn säilyttämisessä ja mä joustavassa treenintoteutuksessa. Tiedän, että riskeerasin aivan kaiken, mutta juuri sellaisissa tilanteissa onnistuminen tuntuu entistä paremmalta. Nyt näin, että Hoina yrittää pitää päänsä ja keskittymisensä viimeiseen asti. Käskyn alla se onnistuu mutta käskyittä ei. Tämä kaikki on hyvä tietää jo ihan vain ensi talven varalle, kun lumiaurat alkavat taas vaania meitä joka nurkan takana.