tiistai 24. syyskuuta 2013

Meditoivaa agilityä

Laji: Agility
Koira: Hoina 1v
Vetäjä: Santtu Stenberg
Paikka: ATT


Viime viikolla Hoina pääsi ensimmäistä kertaa mukaan ATT:n treeneihin. Kyseisistä treeneistä tuli kuitenkin todella erilaiset kuin olin osannut kuvitella. Junnattuamme ensin epätoivoisesti lähdön kanssa ja sählättyämme radan puoliväliin saakka, kouluttaja pisti pelin poikki ja pidimme pienen juttutuokion. Hän halusi meidän muuttavan heti kaksi asiaa: koiran mielentilan lähdössä ja rimojen korkeuden. Hoina on lähdössä niin sekopäisessä tilassa, että sen jokainen lihas on kireänä odottamassa käskyä ja nostaa koiran melkein väkisin ylös. Toiseksi: alimmilla maksihypyillä ja vielä siitäkin matalammilla korkeuksilla treenatessani Hoina ei ole oppinut ponnistamaan vaan ainoastaan rynnimään eteenpäin. Kouluttaja vakuutti, että hänen koulutettavilleen ei tule rimaongelmia, joten siinä mielessä pieni helpotuksen huokaus oli heti paikallaan. Ohjeeksi saimme lähtötreenejä omien treenien yhteydessä viereisellä, vapaalla kentällä ja pienten pätkien harjoittelua suoraan 60cm korkuisilla rimoilla.

Oma treenivuoromme meni lähes kokonaan tähän Hoinan analysointiin ja ratkaisujen esittämiseen - otimme ainoastaan muutaman yksittäisen täyskorkean hypyn huomataksemme, ettei Hoinalla ollut niiden kanssa mitään ongelmia. Kouluttaja kielsi minua vaipumasta epätoivoon vaan pikemminkin kannusti nostamaan heti kissan pöydälle. Lisäksi hän suositteli meille vielä rutkasti estetreenejä ja pienempiä pätkiä, mikä oli helpotus, sillä liki kaikkialla meiltä on jo odotettu pidempää rataa.


Lopun treeniajasta, noin puolisen tuntia, meditoimme naapurikentällä. Istutin Hoinan keskelle kenttää, rauhottelin sitä (joskin melko tuloksetta) ja hämäilin äkkiliikkeillä ja oman lähtöasennon ottamisella eri esteiden takana. Puolen tunnin aikana en koskaan kutsunut koiraa luokseni vaan hämäilin, palautin sen pienellä ähkäisyllä takaisin paikoilleen jos tarve vaati ja vapautin sen aina pois esteeltä. Vapautuksen jälkeen saatoin hypyttää sen suoraan läheisen esteen yli yksittäisenä hyppytreeninä tai vahvistaa keppejä, ja istutin sen sitten taas odottelemaan. Lähtöasento vaihteli istumisen ja makuun välillä, sillä usein likka vaihtoi itse istumasta makuulle, mutta se ei minua haittaa. Uskomatonta oli, että vei todellakin lähes puoli tuntia, ennen kuin Hoina tajusi, etten tule missään vaiheessa kutsumaan sitä esteelle. Se oli odotuksesta ja lähtöstressistä niin kipsissä, että läähätti koko ajan ja jossain vaiheessa alkoi jopa uffailemaan hallille.

Hienointa oli, että aivan lopuksi saatoin vetää pientä pätkää ilman, että mikään kolisi tai vauhti olisi ollut älytöntä kaahaamista. Silloin mielentila oli juuri toivotunlainen. Eihän se tosiaan vienyt kuin lähemmäs 45 minuuttia. :D Jatkossa aion oman treenivuoroni aikana välttää lähtötilannetta ja treenata pieniä pätkiä keskeltä rataa, ja treenaan lähtöjä ja odotusmielentilaa aina omaa vuoroani ennen tai jälkeen naapurikentällä. Näin saamme käytettyä treeniajan treenaamiseen ilman, että teen samalla hallaa lähdöille. Täytyy sanoa, että treeneistä lähtiessä oli kyllä niin maan kummallinen fiilis. Se viimeinen pätkä antoi väläyksen aivan uudenlaisesta agilitystä - sellaisesta, jota voi hallita.

Ps. Pahoittelen myös tässä blogissa olevaa kuvabugia, joka tulee poistumaan parin viikon kuluessa. Koittakaa kestää!

lauantai 14. syyskuuta 2013

Tokokoe 14.9.2013 Paimio

Laji: Toko
Koira: Fina 5v
Tuomari: Tuija Sere
Luokka: ALO
Paikka: Paimio




No jaa! Se olis sitten yhtä ykköstä vaille enää! Tänään saimme Paimion kokeesta nipinnapin ykköstuloksen juuri vihoviimeisellä mahdollisella pistemäärällä ja sijoituimme vieläpä toisiksi! Koe meni taas ihan finamaisesti: seuraamisissa se lähti nenäteille ja luoksepäästävyydessä hyppäsi tuomaria vasten ja meni selinmakuulle - mistä pitkästä aikaa saatiin pieni pistevähennys. Tuomari sanoi heti, että Fina on niin jännä kun siitä näkee, että se osaa, mutta sitten joissakin kohdin se vaan tekee ihan muuta. Mua itse asiassa jännitti aluksi, mahtaako likalla pysyä mielenkiinto tekemiseen ollenkaan, kun joka välissä tuomari jutteli, mutta ihmeen hyvin se meni kuitenkin. :) Ai niin, ja meidät tunnistettiin heti ilmoittautumispisteessä: "Hei sä olit siellä Uudessakaupungissa, muistan koiran. Cavaliereja ei paljon tokossa näe!"


Luoksepäästävyys: 9,5
Paikalla makaaminen: 10
Seuraaminen kytkettynä: 6,5 (mentiin läheltä hyppyä ja ilman hihnaa Fina olisi sinne mennytkin!)
Seuraaminen taluttimetta: 5 (nyt vedin tietoisesti vähän kauemmas hypyltä, mutta nenä vei kuitenkin...)
Liikkeestä maahanmeno: 9
Luoksetulo: 9
Liikkeestä seisominen: 8,5
Estehyppy: 9
Kokonaisvaikutus: 7,5
Yhteensä: 160p. ALO 1-tulos, 2.sija

torstai 12. syyskuuta 2013

Pahimmat mahdolliset olosuhteet

Laji: Toko
Koira: Hoina 1v
Vetäjä: Omatoimitreeni
Paikka: Rauhallinen pyörätien pätkä, Turku


Hoinalla on paraikaa juoksu, minkä vuoksi se ei pääsekään ihan vielä aloittamaan kanssani treenejä ATT:llä ja Fina joutuu sitä tuurailemaan. Koska tänään meillä on ensimmäiset agilitytreenit täällä suunnalla ja Hoina joutuu jäämään siksi aikaa kotiin, kävin sen kanssa tekemässä pikkutokoa läheisellä pihakadulla. Olin ensin ajatellut meneväni pienelle hiekkakentälle, mutta se olikin varattu. En kuitenkaan osannut aavistaa, että joutuisimme tinkimään paitsi paikasta myös olosuhteista. Lähimmän talon pihalla oli nimittäin käynnissä jokin valtava työkone, joka kolisteli juuri sillä tavalla kuin silloin, kun Hoina säikähti pikkupentuna vastaavaa äkkinäistä rytinää. Hoina meni heti paniikkiin ja alkoi kauhoa hihnassaan poispäin. Olin jo ihan satavarma, että treeni-idea meni sen sileän tien.




Halusin kuitenkin ainakin yrittää ottaa kontrollin tilanteesta ja saada Hoinan tekemään edes jotakin. Niinpä menimme viereiselle pihatielle, jolta ei ollut suoraa näkyvyyttä masiinalle mutta joka oli silti aivan yhtä lähellä ääntä. Aloitin pienellä seuraamispätkällä ja kun se sujui, pidensin seuraamismatkaa ja koetin pitkästä aikaa jääviäkin. Tällä kertaa maahanmeno oli kuin salaman iskusta, kun taas seisomaan jääminen meni ensin makuuksi useaan otteeseen ennen kuin sain sen oikein. Lisäksi palatessani koiran sivulle se meni aina väkisinkin istumaan. Nostin Hoinan vaan takaisin seisomaan ja tein pienen kierroksen, jotta sain vapautettua sen suoraan seisomasta. Paikkamakuutakin tein ihan vain lyhyen pätkän, lyhyellä etäisyydellä - ihan vain nähdäkseni, pystyykö se pysymään paikoillaan ollenkaan pelon aiheuttajan jyllätessä aivan vieressä. Kyllähän se siinä pysyi, mutta näin selkeästi, että sillä oli täysi työ hillitä itsensä. Likka läähätti, luimisteli ja vilkuili koko ajan äänen suuntaan. Kehuin vain koko ajan ja vapautin vielä, kun se oli paikoillaan. Namipalkkauksen jälkeen revittelimme aina hihnan kanssa ja se toimi hyvin stressin purkaajana. On ylipäätään ihme, että Hoina pystyi kuuntelemaan käskyjäni ja palkkautumaan sekä nami- että lelupalkalla.


Olin jo lopettelemassa, mutta halusin tehdä loppuun vielä jotakin, mikä olisi Hoinan mielestä varmasti huippua. Päästin sen siis vapaaksi ja kierrätin sitä valopylväiden ja puistonpenkkien ympäri. Hetken se melkein unohtikin kaiken pelon kokonaan, mutta ahdistus palasi heti, kun lopetin pyörittelyn. Lähtiessämme kotia kohti Hoina kauhoi taas hihnassaan, joten mun kontrollini oli siinä vähän hukassa. Niinpä laitoin likan vielä kaikkein pahimpaan testiin juuri vapautuneella hiekkakentällä. Kenttä oli juuri työkonetta vastapäätä, ja asetin Hoinan istumaan selkä masiinaan päin ja käskin odottaa siinä. Itse kävelin kentän toiselle puolelle. Hoi meni maahan ennen kuin kutsuin sen luokseni, joten vapautin sen ja otin uudelleen. Loppuun saimme täydellisen luoksetulon ääristressitilanteessa ja lähdimme lelurevitellen pois paikalta. Siinä vaiheessa Hoina tuskin vilkaisikaan enää ääntä kohti - pikemminkin palkkailin loppumatkan vielä siivosta hihnakäyttäytymisestä, kun siihen kerrankin oli mahdollisuus. Me onnistuttiin täydellisesti - Hoina toimintakyvyn säilyttämisessä ja mä joustavassa treenintoteutuksessa. Tiedän, että riskeerasin aivan kaiken, mutta juuri sellaisissa tilanteissa onnistuminen tuntuu entistä paremmalta. Nyt näin, että Hoina yrittää pitää päänsä ja keskittymisensä viimeiseen asti. Käskyn alla se onnistuu mutta käskyittä ei. Tämä kaikki on hyvä tietää jo ihan vain ensi talven varalle, kun lumiaurat alkavat taas vaania meitä joka nurkan takana.