SM-viikonloppu

Elämämme ensimmäiset arvokisat ovat nyt takanapäin, ja voi että olikin mahtava kilpailuviikonloppu. Kyllä se SM-fiilis on aivan toinen, kun saa itse olla tapahtumassa kilpailijana. Vielä kun sai lähteä reissuun suhteellisen kevein mielin - aikomuksena vain nauttia täysin rinnoin - ei asetelma ollut yhtään hullumpi. Valitettavasti välillä nautinto oli kyllä aika kaukana, mutta lopputulos on kai ainut, millä on merkitystä. :)

Perjantaina ajoimme Finan kanssa suoraan töistä Kirkkonummelle iltakisoihin, joiden oli määrä toimia harjoituskilpailuina sunnuntaita varten. Paikan päällä multa oli tulla itku, kun tajusin, että auto oli jätettävä kauas kentästä ja kevythäkki raahattava sateeseen ilman minkäänlaista vedenpitävää suojaa. Kisapaikallakaan ei ollut katosta häkeille eikä niitä saanut ylipäätään tuoda kilpailualueelle, joten jouduin jättämään Finan sadetakki päällä puun alle boksiinsa, jonka katon läpi satoi sisään. Ainoa päällinen häkille oli autosta mukaan nappaamani tuulilasin valon- ja lämmönheijastin, josta sain edes auttavan suojan. Märkä koira ei meidän taloudessa tunnetusti ole koskaan ollut mikään riemukas koira, paitsi kylvyn jälkiriehuissa.

Sade onneksi lakkasi ennen startteja, ja vaikka joka paikka olikin läpimärkä, Fina kulki radalla hienoa vauhtia - tosin vain silloin, kun se todella tuli mukanani. Lähtökarsinassa rusakko bongasi keinonurmelta muutaman koivunlehden, joita se jäi sylissäni pää alaspäin venytettynä tiirailemaan, enkä saanut siihen mitään kontaktia. Lähtöpaikalla likka jäi kuitenkin hienosti paikoilleen istumaan ja tuijotti mua esteen takaa tiukasti silmiin, kuten aina. Kukapa - minä vähiten! - olisi arvannut, että kun annan lähtökäskyn, Fina sanoo ison RUFfin ja kirmaa hypyn ohi omille teilleen. Sama toistui kerran alun jälkeen sujuvasti taittuneella radalla, joten maaliin tulimme vitonen ja hiukan yliaikaa taskussamme. Ilman karkailuja kyseinen rata olisi kuitenkin ollut yksi hienoimmista suorituksistamme ikinä. Jopa sittemmin minien mestaruuden itselleen napannut viime vuoden leiriohjaajamme Juha oli varta vasten jäänyt meidän vuoromme katsomaan, ja ihmetteli kovasti, miten Fina ei muka usein ehdi aikoihin (olen marmattanut hitaudestamme niin leirillä kuin joka kerran tavatessammekin). Minä sain häneltä kovasti kiitosta rohkeasta liikkumisesta ja radan sujuvuudesta. Miten hyvä mieli radan jäljiltä jäikään - ja hampaita kiristelevä sisuuntuminen seuraavalle radalle. Karkailut veks ja supersuoritus, eiks niin Fina?!




Vielä mitä! Koira lähti heti ensimmäisen esteen jälkeen nenänsä perään ja tuli mukaani vain satunnaisesti - ja silloinkin kuin kastemato. Ohjaukset eivät tietenkään osuneet kohdilleen moiseen mateluun, emmekä varmaan saaneet yhtäkään kohtaa oikein. Lopulta luovutin ja lähdin jolkottelemaan maalia kohti, mutta Fina halusi vielä jäädä pujottelemaan kepit puolivälistä loppuun ja luuli saavansa maalissa suuremmankin luokan kehut. Silmät loistivat lautasina ja häntä torpedoi koko koiran liikkeitä. Voitte vaan uskoa, että jäi namit saamatta. :D Mua ketutti, hävetti ja harmitti niin paljon, että olen onnellinen, ettei kukaan tuttu ollut maisemissa enää siihen aikaan. Sain siis mykkäkoulutella itsekseni autoon ja savuta siellä itsekseni. :D Luojan kiitos välissä oli lauantai, sillä vain joukkuekisoista (ja elämäni ensimmäisestä subista!) hyvässä seurassa nauttiminen oli ainoa, joka mua veti radalle noiden sikailujen jälkeen.


Sunnuntaiaamuna jännitys tepasteli jo valmiiksi ketutuksella lakatulla mieleni näyttämöllä, ja kun tutut kyselivät kentällä fiiliksiäni, en voinut valehdella - synkät! Synkimmät mahdolliset suorastaan. Hyppyradalle mentäessä en tiennyt, lähtisikö koira mukaani ollenkaan vai näyttelisikö se kuuluisaa middle fingeriä jo ennen ensimmäistäkään hyppyä. Rata sinänsä oli profiililtaan meille mieluinen, ja yllätys olikin hirmuinen, kun ylitimme viimeisen esteen virheittä ja aikaan ehtien. Pomppasin varmaan metrin ilmaan ja kiljaisin kuin pieni kakara. Emmehän ole ehtineet hyppyratojen aikoihin normikisoissakaan - miten sitten arvokisoissa?! En voinut uskoa todellisuutta ennen kuin näin tulokset netistä. Pääsimme SM-finaaliin eli rutkasti yli puolenvälin: toiselle radalle pääsivät "vain" 95 koiraa 233:sta.

Kaikki ketutus oli tietysti tipotiessään ja me oltiin käytännössä voitettu kaikki mahdolliset tavoitteet, joita emme olleet edes asettaneet. Agiradalle lähdimme siis vain kokeilemaan - joskin paineita tuotti se, että radalla olisi helposti ollut nolla tehtävissä - ja totaalinen kokeilu siitä muodostuikin, sillä vettä tuli kuin aisaa. Liekö sitten se hidastanut koiraa sen verran, että olin koko ajan aivan liian edellä eivätkä ohjaukset siten osuneet yksiin koiran liikkeiden kanssa. Yhteistuloksena käteen jäi siis vain hylky, mutta totuus sen takana on monin kerroin värikkäämpi. Pesimme kuitenkin monta kuumaa miniluokan nimeä jo ensimmäisen radan karsinnoissa ja munkin pääni kesti arvokisapainetta! :) Valitettavasti kuvia ei ainakaan toistaiseksi ole enempää näyttää, mutta lisään kyllä jälkikäteen, jos vain löydän niitä jostakin netin syövereistä...